Pienenä alakoululaisena lähes kaikilla luokkani tytöillä oli lukollinen päiväkirja, jonka sai auki pikkiriikkisellä avaimella. Päiväkirjan kansi kertoi jotain omistajastaan - joku piti hevosista, joku Disneyn hahmoista ja toinen halusi oman kirjansa kannet päällystettyinä vaaleanpunaiseen glitter-paperiin. Itsekin hankin päiväkirjan. Sen kannessa saattoi olla hevonen, koska tuohon aikaan olin äärimmäisen kiinnostunut noista nelijalkaisista otuksista. Kirjoittamisen aloittaminen oli aina yhtä työlästä, mutta kun pääsin vauhtiin, tekstiä syntyi helposti yli parin sivun verran. Kirjoitin päivästäni - mitä olin tehnyt, minne mennyt, kehen olin ihastunut, pohdintojani. Lopetin luvun sanoihin, kello on paljon, tässä kaikki tältä erää. Parin päivän päästä luin kirjoittamani tekstin uudelleen, ja revin sivut irti. En koskaan ollut tyytyväinen siihen, mitä kirjoitin. Kunnianhimoni henkilökohtaisen tekstin tuottamisenkin suhteen kasvoi niin suureksi, ettei minusta ollut kirjoittamaan päiväkirjaa. Odotin kai, että päiväkirjani pitäisi olla julkaisukelpoista materiaalia, jota painetaan kaksi miljoonaa kappaletta 25 eri kielelle jotta Tsing-Tsong-Tsalikin jossain pienessä tuppukylässä voi lukea sitä kantonin kiinaksi. Kaikki päiväkirjan ja blogin kirjoittamiseni kaatuivat siihen, että tein siitäkin suorituksen jolla mittailin itseäni. Se, että kirjoitan tämän tekstin, on minulle jo suuri henkinen erävoitto. Koitan pyristellä irti siitä täydellisyyden tavoittelusta, ja antaa ajatuksenvirran valua fontteina ruudulle.
Tässä on nyt ollut työn alla isoja muutoksia, joista kerron jatkossa enemmän.
Dream big, work hard, stay focused & surround yourself with good people.
Tämä lause on kolissut mun pään sisällä nyt jo jonkin aikaa. Sanat, jotka ennen olivat vain sanoja, ovat pikkuhiljaa alkaneet muuttua teoiksi. Ei ole enää sitä Saraa, joka eli masennuslääkkeiden voimalla, jonka elämänhalu oli lähestulkoon täysin sammunut. Se on toivottavasti aikaa, jonka voin jättää taakseni hymyillen ja sanoa: "mä olin vahva. Mä selvisin". Olen elänyt nyt varmaan kaksi kuukautta ilman lääkkeitä. Rehellisesti sanottuna en ole edes laskenut. Elän hetkessä, ja pyrin keskittymään niihin hyviin asioihin, vaikka ne eivät olisikaan mitään elämää suurempia - sillä pienetkin askeleet on askelia parempaan. Ensi viikolla alkaa tapahtua. Tunnen sen kutkuttavan tunteen melkein vatsanpohjassa asti - muutoksia! Muutos, uuden alku. Mikä sen parempi ajoitus aloittaa samalla sykäyksellä blogin kirjoittaminen - onhan sekin uusi aluevaltaus. Katsoin aiheelliseksi laajentaa muutosvimman aina ihmissuhteisiin asti. Ympäröi itsesi ihmisillä, jotka tukevat muutostasi, ja sinua. Tämä blogi on paitsi osa muutosta ja uuden alkua, myös matka.
Toivon teitä seuraks tälle matkalle.
-S
© Akin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti