Kärinää, niiskutusta ja edistysaskelia.

Ensimmäisen blogin luvun jälkeen päätin vetää syvään henkeä, ennenkuin kirjoitan seuraavan. Tämä hengenveto kesti poikkeuksellisen kauan monestakin syystä, mutta tämän täydellisempää hetkeä seuraavan luvun aloittamiselle ei voisi ollakaan. Istun mukavasti läppäri edessäni äitini makuuhuoneessa, niiskuttaen vähän väliä etten räkisi näppäimistölle. Tiistaina se alkoi, enkä ole vielä täysin tervehtynyt flunssasta joka minuun iski. Joten tänä sievänä lauantai-iltana kun toiset availevat ensimmäisiä aloittelujuomiaan ja suuntaavat yön syleilyyn, minä aka Sarafi istun kotona ja ihmettelen maailman menoa. 
"Sä mietit ihan liikaa", olen kuullut sanottavan. Siinä vaiheessa kun ajatuskulku kiertää ympyrää ja muuttuu epärakentavaksi, miettiminen kannattaa ehkä lopettaa. On mahdollista miettiä liikaa ja sorrunkin siihen usein. Minulla on kuitenkin teoria ihmisistä, joiden mielestä "mietin liian usein" tai jotka toteavat ääneen lausutun ajatuskulkuni päätteeksi, että "nyt tuli deeppiä settiä". 
Niissä ihmisissä on monesti yksi ominaispiirre: he eivät halua ajatella asioita sen pidemmälle. He elävät hetkessä ja liiallinen ajattelu saa heidät ahdistumaan, mutta myös säästää heidät erittäin tarpeellisilta oivalluksilta ja henkiseltä kasvulta. On helpompi vältellä asioita, jotka ahdistavat tai tuottavat ylimääräistä stressiä. Kuinka tuttu onkaan tilanne, kun on viimeinen ilta ennen koetta etkä ole lukenut, ja kirja pitäisi saada auki ja selata läpi. Ihmiset välttelevät velvollisuuksiaan viimeiseen asti (ainakin jos olette yhtään samanlaisia kuin minä), ja ajattelu on yksi niistä. Minulle on myös sanottu, että olen liian syvällinen. Liian sitä, liian tätä. Syvällisyydestäkin voi näköjään tehdä negaation. Tulin siihen tulokseen, että toisille on ihan ok nähdä lentävä elefantti taivaalla. Ei sitä tarvitse miettiä. Itse en osaisi ohittaa jotain niin ihmeellistä asiaa miettimättä sitä. Ymmärrättehän? Hyvä, voin siis jatkaa. 
Toinen asia mitä ihmettelen, on ihmisten empatiakyvyttömyys. Kyky asettua toisen asemaan on monella erittäin puutteellinen. Itsekään en ole tässä suhteessa täydellinen ja olen monesti toiminut itsekkäästi, mutta yleensä kun joku avaa minulle tilannettaan sanallisesti pystyn ymmärtämään mistä kiikastaa. Kaikki eivät tähän kuitenkaan pysty. On helppo tuomita ja vetää johtopäätöksiä tietämättä asiasta kerrassaan mitään. Tässä tullaan taas siihen, olisiko kannattanut ajatella, ja ajatella vielä vähän lisää. "Tee toiselle niinkuin haluaisit itsellesi tehtävän", sanoi mun edesmennyt ukki. Vanhana pappina ukki siteerasi Raamattua, sanan tuntien. Tuo kyseinen lause kuitenkin jäi mun mieleen. Jos jokainen ottaisi sen ohjenuorakseen, maailmassa tuskin olisi niin paljon sotia. Vai onko jollain erityistä ambitiota saada pampusta päähän? 
Kuka ei haluaisi toisten olevan iloisia puolestaan onnistuessaan jossain? Siinä häviäisi myös se ah niin yleinen kateus ja katkeruus, joka meidän suomalaisten keskuudessa vallitsee. Vaikka en olekaan mikään Body-lehden kansikuvassa poseeraava hehkeä fitness-tyttö, tähänastiset henkilökohtaiset saavutukseni ovat herättäneet kateutta. Siihen voi vaikuttaa paljolti itse, miltä kannalta asioita katsoo. Silloin kun masennukseni oli pahimmillaan, en todellakaan uskonut että voisin saavuttaa yhtään mitään. Se henkinen taistelu mitä käyn treenien yhteydessä on usein paljon suurempi, kuin fyysinen. Siinä on paljolti kyse omien demoniensa voittamisesta ja rajojen rikkomisesta. Voin myöntää, että olin joskus todella heikoilla. Mutta sitä suuremmalla syyllä voin käsi sydämellä sanoa, että jos minäkin pystyn siihen, niin ei ole epäilystäkään etteikö joku muu pystyisi. Se prosessi vaatii aikaa, ja kärsivällisyyttä. Yhden yön romanssi raudan kanssa ei tuo tulosta, mutta sitkeästi yrittämällä siitä voi kehkeytyä jotain suurta. ;) Sama ei valitettavasti päde miehiin.
Olen nyt treenannut pari kokonaista viikkoa ihanan valmentajani Mr.Goodlookingin, Eddyn kanssa. Tämä viikko jäi puolikkaaksi, kun tulin kipeäksi. Mister arveli, että tauko voi tulla ihan tarpeeseenkin. Maltan tuskin odottaa, että pääsen taas tekemään normaalia treeniä.
 Kiitos kärsivällisyydestä Eddy! En epäile ollenkaan, ettenkö olisi välillä ollut ihan kamala valmennettava. :D Mutta on vahvasti sellainen tunne, että nyt ollaan luomassa oikeasti uutta ja parempaa versiota. Paino lähti nousuun jo ensimmäisen parin viikon aikana. Sairastuminen tuo vähän takapakkia, mutta en anna sen lannistaa liikaa. Se tuki mitä oon saanut ystäviltä ja valmentajalta, on ollut liikuttavaa. En tiedä missä olisin, jos ei olisi ketään joka uskoisi muhun. Senpä vuoksi haluan tukea kaikkia joilla on tavoitteita ja unelmia. (Kunhan se ei ole totaalisesti mun omia arvoja vastaan.)
We got the power..! 

                                                       © Jarmo Hämäläinen