Synkkä pilvi ja vaaleanpunainen hattara

Se tulee arvaamatta, se tulee silloin, kun sitä vähiten odottaa. Kaikilla on niitä, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Joskus vain nousee aamulla väärällä jalalla sängystä, ilman mitään erityisempää syytä. Tai sitten tapahtuu jotain, joka muodostuu koko loppupäivän kohtaloksi. Ihmiset, ystävät, niitä kutsutaan huonoiksi päiviksi. 
Odotin, että minut valtaisi positiivisuuden hyökyaalto ja voisin kirjoittaa seuraavan blogitekstini nirvanassa. Vaan toisin kävi. Toisaalta haluan olla monien ihmisten facebook-päivityksiä inhimillisempi - ei aina voi mennä hyvin, eikä pidäkään. 
Pohjustuksena mainittakoon, että olen viime aikoina kamppaillut taloudellisen toimeentuloni kanssa. Päivittäin mietin, miten voisin selviytyä treenaamisesta tulevista lisäkuluista ilman, että joutuisin luopumaan kokonaan elintärkeästä valmennussuhteestani. Aika näyttää, tuleeko tilanne tästä helpottumaan. Opiskelijan elämä Suomessa ei ole kovin leveää, jos haluaa välttää lainojen ottamista. Nöyrtyneenä naisena soitin tuttuun vuokratyöfirmaan ja pyysin heitä laittamaan nimeni takaisin listoille, josko se poikisi muutaman työvuoron vaikka loma-ajalle. Viime jouluna samaan aikaan kun jotkut sulattelivat vatsassaan hyvin maistunutta jouluateriaa ja availivat lahjoja, itse siivosin baarin lattialta ureaa, oksennusta ja lasinsirpaleita. Samoin uutena vuotena, ja sen jälkeen. Se mikä on kerran tehty, ei ole niin vaikeaa tehdä toisen kerran. 
Unelmien eteen on tehtävä töitä. Se ajatus, että jonain päivänä saisin syödä mitä haluan ja miten paljon haluan, saada ehkä sponsorin tukemana ostettua asialliset lisäravinteet ja treenivarusteet, täydentävää kasvohoitoa käsittelevän opinnäytetyön tekemisen sijaan esimerkiksi auttaa ihmisiä lähemmäs tavoitteitaan samalla kun työstän itseäni lähemmäs omiani, on kuin hallusinaatio, ja kaunis uni mun mielessä. Mutta niin kauan, kun se tuntuu kauniilta ja tavoittelemisen arvoiselta, siitä on pidettävä kiinni. 

Ihana ja ihmeellinen, Massy Arias. 

Kaikki alkoi eilisestä. Päivä, jolloin kaikki menee hyvin siihen asti, kunnes suuntaan suu vaahdossa juostuani treeneihin itäiseen Helsinkiin. Koska ihminen on psyko-fyysinen kokonaisuus, henkinen mielentilani näkyi erittäin selkeästi koko treenin ajan. Se tunne, kun pitäisi vetää leukoja, ja olo on kuin pakkopaitaan sidotulla apinalla. Mistään ei tuntunut tulevan mitään. Kaikki se turhautuminen, mielessä kytevä taloudellinen kriisi ja huoli yleisesti ottaen tulevaisuudesta sai yliotteen. Hetki, jolloin kerrankin ei pitäisi ajatella, ei edes lentävää elefanttia. Valmentaja tietämättä tarkkaan kokonaistilannetta ja päässäni myllääviä ajatuksia turhautui ymmärrettävästi negatiivisuudestani, joka oli silminhavaittavissa. Selkätreeni sujui vaivalloisesti alusta loppuun, ja treeni vei ajallisesti lähes tuplaten sen, mitä normaalisti. High five sen jälkeen oli kuin sarkastinen toteamus "miten meni noin niinku omasta mielestä". 

Kun treenin jälkeen proteiinishakeria täyttäessäni automaattinen saippuanannostelija pursotti vaahtoa treenilaukkuni päälle, huokaisin syvään. Katsoin itseäni peilistä ja mietin, olisiko kenties mahdollista, että asenteessani on parantamisen varaa. Epäilemättä. Voisinhan ajatella, että "onneksi se on vain saippuaa mitä laukun päälle meni, eikä bensiiniä" tai että "jos ei olisi huonoja päiviä, ei olisi hyviäkään". Ensin naurettavilta tuntuvat ajatusvaihtoehtoni saivat mielen hivenen kevyemmäksi. Enhän haluaisi palata takaisin siihen mielelliseen olotilaan, joka vallitsi vielä vuosi sitten. Jos positiivisuus ei aina kulje mukana luontaisena ominaisuutena, senkin eteen on tehtävä töitä. Aivan kuten unelmien, ja muiden hyvien asioiden eteen.
Tänään tulin vahingossa oivaltaneeksi toisenkin asian, ja kerrankin huonolla asialla oli hyviä seurauksia. Nukuin katastrofaalisesti pommiin. Heräsin noin 30 kilometrin päässä paikasta, missä minun oli määrä olla puolen tunnin kuluttua asiakashoitopaikka valmiiksi laitettuna. Onneksi sain pelastettua tilanteen, ja tehtyä määrätyn asiakashoidon, tosin ilman kasvohierontaa. Kuitenkin minkä pistin merkille oli se, missä mielentilassa olin. Hyvin nukkuneena olin virkeämpi, positiivinen kanta asioille oli helpompi löytää, enkä ollut yhtä stressaantunut kuin mitä normaalisti olisin vastaavanlaisessa tilanteessa. Päätin ottaa testiin tämän maksuttoman psyykelääkkeen, hyvän yöunen. Asia, josta puhutaan niin paljon, että arvostus sitä kohtaan helposti unohtuu. 

Jos jonain päivänä katsot itseäsi peilistä ja mietit, mistä saada motivaatio ja rohkeus tavoitella sitä mistä olet aina haaveillut, katso oheinen linkki. Nyt ollaan asian ytimessä. Voimia, ystävät! <3

https://www.facebook.com/video.php?v=10152891454029769&fref=nf

-Sarafi

                                                 Kasvonaamio, ankkanaama & kännykkäselfie

Kärinää, niiskutusta ja edistysaskelia.

Ensimmäisen blogin luvun jälkeen päätin vetää syvään henkeä, ennenkuin kirjoitan seuraavan. Tämä hengenveto kesti poikkeuksellisen kauan monestakin syystä, mutta tämän täydellisempää hetkeä seuraavan luvun aloittamiselle ei voisi ollakaan. Istun mukavasti läppäri edessäni äitini makuuhuoneessa, niiskuttaen vähän väliä etten räkisi näppäimistölle. Tiistaina se alkoi, enkä ole vielä täysin tervehtynyt flunssasta joka minuun iski. Joten tänä sievänä lauantai-iltana kun toiset availevat ensimmäisiä aloittelujuomiaan ja suuntaavat yön syleilyyn, minä aka Sarafi istun kotona ja ihmettelen maailman menoa. 
"Sä mietit ihan liikaa", olen kuullut sanottavan. Siinä vaiheessa kun ajatuskulku kiertää ympyrää ja muuttuu epärakentavaksi, miettiminen kannattaa ehkä lopettaa. On mahdollista miettiä liikaa ja sorrunkin siihen usein. Minulla on kuitenkin teoria ihmisistä, joiden mielestä "mietin liian usein" tai jotka toteavat ääneen lausutun ajatuskulkuni päätteeksi, että "nyt tuli deeppiä settiä". 
Niissä ihmisissä on monesti yksi ominaispiirre: he eivät halua ajatella asioita sen pidemmälle. He elävät hetkessä ja liiallinen ajattelu saa heidät ahdistumaan, mutta myös säästää heidät erittäin tarpeellisilta oivalluksilta ja henkiseltä kasvulta. On helpompi vältellä asioita, jotka ahdistavat tai tuottavat ylimääräistä stressiä. Kuinka tuttu onkaan tilanne, kun on viimeinen ilta ennen koetta etkä ole lukenut, ja kirja pitäisi saada auki ja selata läpi. Ihmiset välttelevät velvollisuuksiaan viimeiseen asti (ainakin jos olette yhtään samanlaisia kuin minä), ja ajattelu on yksi niistä. Minulle on myös sanottu, että olen liian syvällinen. Liian sitä, liian tätä. Syvällisyydestäkin voi näköjään tehdä negaation. Tulin siihen tulokseen, että toisille on ihan ok nähdä lentävä elefantti taivaalla. Ei sitä tarvitse miettiä. Itse en osaisi ohittaa jotain niin ihmeellistä asiaa miettimättä sitä. Ymmärrättehän? Hyvä, voin siis jatkaa. 
Toinen asia mitä ihmettelen, on ihmisten empatiakyvyttömyys. Kyky asettua toisen asemaan on monella erittäin puutteellinen. Itsekään en ole tässä suhteessa täydellinen ja olen monesti toiminut itsekkäästi, mutta yleensä kun joku avaa minulle tilannettaan sanallisesti pystyn ymmärtämään mistä kiikastaa. Kaikki eivät tähän kuitenkaan pysty. On helppo tuomita ja vetää johtopäätöksiä tietämättä asiasta kerrassaan mitään. Tässä tullaan taas siihen, olisiko kannattanut ajatella, ja ajatella vielä vähän lisää. "Tee toiselle niinkuin haluaisit itsellesi tehtävän", sanoi mun edesmennyt ukki. Vanhana pappina ukki siteerasi Raamattua, sanan tuntien. Tuo kyseinen lause kuitenkin jäi mun mieleen. Jos jokainen ottaisi sen ohjenuorakseen, maailmassa tuskin olisi niin paljon sotia. Vai onko jollain erityistä ambitiota saada pampusta päähän? 
Kuka ei haluaisi toisten olevan iloisia puolestaan onnistuessaan jossain? Siinä häviäisi myös se ah niin yleinen kateus ja katkeruus, joka meidän suomalaisten keskuudessa vallitsee. Vaikka en olekaan mikään Body-lehden kansikuvassa poseeraava hehkeä fitness-tyttö, tähänastiset henkilökohtaiset saavutukseni ovat herättäneet kateutta. Siihen voi vaikuttaa paljolti itse, miltä kannalta asioita katsoo. Silloin kun masennukseni oli pahimmillaan, en todellakaan uskonut että voisin saavuttaa yhtään mitään. Se henkinen taistelu mitä käyn treenien yhteydessä on usein paljon suurempi, kuin fyysinen. Siinä on paljolti kyse omien demoniensa voittamisesta ja rajojen rikkomisesta. Voin myöntää, että olin joskus todella heikoilla. Mutta sitä suuremmalla syyllä voin käsi sydämellä sanoa, että jos minäkin pystyn siihen, niin ei ole epäilystäkään etteikö joku muu pystyisi. Se prosessi vaatii aikaa, ja kärsivällisyyttä. Yhden yön romanssi raudan kanssa ei tuo tulosta, mutta sitkeästi yrittämällä siitä voi kehkeytyä jotain suurta. ;) Sama ei valitettavasti päde miehiin.
Olen nyt treenannut pari kokonaista viikkoa ihanan valmentajani Mr.Goodlookingin, Eddyn kanssa. Tämä viikko jäi puolikkaaksi, kun tulin kipeäksi. Mister arveli, että tauko voi tulla ihan tarpeeseenkin. Maltan tuskin odottaa, että pääsen taas tekemään normaalia treeniä.
 Kiitos kärsivällisyydestä Eddy! En epäile ollenkaan, ettenkö olisi välillä ollut ihan kamala valmennettava. :D Mutta on vahvasti sellainen tunne, että nyt ollaan luomassa oikeasti uutta ja parempaa versiota. Paino lähti nousuun jo ensimmäisen parin viikon aikana. Sairastuminen tuo vähän takapakkia, mutta en anna sen lannistaa liikaa. Se tuki mitä oon saanut ystäviltä ja valmentajalta, on ollut liikuttavaa. En tiedä missä olisin, jos ei olisi ketään joka uskoisi muhun. Senpä vuoksi haluan tukea kaikkia joilla on tavoitteita ja unelmia. (Kunhan se ei ole totaalisesti mun omia arvoja vastaan.)
We got the power..! 

                                                       © Jarmo Hämäläinen